Must kaikki ansaitsee olla onnellisii ihan sama mitä virheit ne tekis. Ihmisen ei pitäis tuomita virheiden perusteella vaan sen oppiiks siit virheest mitää? Mä ainaki oon oppinu nyt tosi paljon koska virheitä on ollu paljo esim. sun ei pidä syyttää ittees jos sulla ja jollai on riita, oikeet ystävät pysyy sun vierel mitä ikin tapahtuukaa.

Puhun nyt sellasest mikä kaikkien mielest on varmaa itsestään selvyys. 

Täl hetkel elämä hymyilee mulle ja kaikki o nii hyvin ku voi olla, mut silti tiiän jo mitä tulema pitää. Mä tiiän et koska nyt on kaikki hyvin huomen ei ehk ookkaa.

Nyt sit iha eri aiheesee siit et sillo jos ihminen on kiusannu sä oot kiusaaja tai siis sillon sä saat sen leiman eikä se enää muutu. Mäki oon kiusannu ja sitä mä kadun paljon varsinki ku ymmärsin milt se tuntuu sillo ku mua kiusattii mut en saanu sitä kiusatun leimaa olin silti "kiusaaja".

Mä oon aina ollu erilainen ku muut tytöt.

Ainaki must tuntuu siltä. Siis kun muut ovat varmoja ja vahvoja, kun taas mä oon epävarma ja heikko. En tarkota fyysisesti. 

Kun muut ilalla miettivät mitä tekisi huomenna minä vaan mietin strategiaa selvitä siitä.

Ja  vaik en tarttis poikaystävää haluisin iha vaa sen takii et mul ois joku joka rakastais mua tälläsenä kun oon.

Onks siel ketää? Ketää mulle?

En pyydä paljoo pyydän vaa jonku. Jonkun jol on aikaa, aikaa mulle ja mun jutuille. Jonku joka tarttee mua, mua ja mun sanoja. Jonku joka kuuntelee, mua ja mun juttuja.

Eli tosta kuvasta jo varmaan tajusitte että aijon puhuu kiusaamisesta.

Mitä mä kadun eniten mun elämässä on se että mä kiusasin en tienny miltä se tuntuu ja oli jtn. 11.v mikä ei tietenkää tee siit mitenkää hyväskyttävämpää. Mut mun mielestä on muakin kiusattu tai en oo varma haluisin tietää. 

Kerron nyt mun tarinan ja mun mieli piteen kiusaamisesta.

Eli joskus 7.lk alussa mua syrjittiin en tiiä miks olin kai ärsyttävä. Mul oli 2 frendii joille oon ikusesti kiittollinen et ees ne oli mun kaa. Se alko vaa paskan puhumisel mut sit se jatku keskarin näytöl ja naureskelul. Kaikkein pahin juttu oli ku halusin sopii parin kaverin kaa ja läheteltii lappui tunnil sit ku tunti loppu se mun frendi meni kertoo yhelle tytölle mitä juteltii. Puin päälle ja sanoin niille parille frendille et tulkaa juttellaa ny sit ne oli sillee "ok" . Sit yhtäkkii se tyttö jolle mun frendi oli kertonu niist lapuist huus "anni kaikki vihaa sua älä jaksa!" olin hiljaa enkä vastannu mut sit se tuli huuta päi mun naamaa ja mä yritin siin yksin itteeni puolustaa mut se vaa huus ja huus mä aloin itkee ja kaikki nauraa sit lähtee pois soitin mun iskälle ja se tuli hakee mut pois. Sitä tyttöö mä pelkään väh vieläki. Ja mul on tosi vaikee kertoo tätä ja itkin ku kirjotin.

Musta kiusaaminen on kamalaa ja aina ku mä nään tai kuulen et jotai kiusataa mä aina muistan sen tunteen. 

Sit haluun viel hartaasti uudellee pytää anteex silt tytölt jota kiusasin. Anteex Peppi sä et ansainnu sitä mitenkää anteex.

Eli älysin et miks oon ollu koko ajan niin synkäl mielel. Tyttö, jolla oli riita mun kaa ja ei halunnukkaa sopii. Niin "se" on saanu mut tuntee et oon paska ihminen ja pilaan kaiken. En mä oo kauhee paha ihminen. Mä kyl ansaitsen rakkautta ja ystävii. Mä hymyilen, koska mul ei oo syytä itkee.


( vielä näin selvennykses en syytä sitä tyttöö syytän meijä riitaa).

Oon valmis.

Eli mitä mä tarkotan tolla on et mä oon valmis antautumaa tälle mailmaalle en jaksa rypee itse säälissä mul on ollu rankkaa, mut kaikki on nyt hyvin. Tarttin vaa vähä lomaa et tajusin sen. 

Oon aina ajatellu kaikkee mailman pahuutta mut ei se oo nii paha paikka. Me ihmiset päätetää et onks tääl kamalaa vai ihanaa. Mut jotku ihmiset joskus voi päättää sun puolest. Sillo pitää vaa taistella. 

≈

Mitä musta ajatellaa?

Tälläsenä mua pidetää epätoivosena, säälittävänä, marttyyrina, huomion kerjääjänä, rumana, tyhmänä, sadistina, ämmänä... ja tää lista vaa jatkuu. Mä myönnän et oon ollu jtn tost listast, mut oon nyt päättäny ryhtyy tälläseks : avoin, iloinen, ystävällinen, toiset huomioon ottava, reilu ja rehellinen. Onha se vaikeet olla noit kaikkii, mut mä aion yrittää.

Onks tää sen arvosta?

Onks tää kaiken paskan kokeminen elämän arvosta?

Eli siis yritän sanoo et jos mä nyt koen tätä kaikkee paskaa yms. ni tuleeks siit koskaa mitää muuta? Tai siis tuleeks tää aina olee tämmöst?

Kun mä nyt mietin vaik meijän luokkaa ni mä nään kaikkee tuskaa ja surua ja muide ihmisten iloa. Miks? Mut sen mä kyl tiiän tai ainakin omasta mielestä mä oon eniten saanu sitä paskaa, mut ei sitä koskaa tiiä mitä joku mun luokkalainen käy läpi. Joistain ihmisist kyl näkee et ei niil mitää vaikeet oo ollu ku ehk joku yhen viikon oli vaikeet thats it. En tarkota et mä oisin ainoo jolla on vaikeet mut siltä must välil tuntuu. 

Vittu yks asia mua meijän luokas kyl ärsyttää: siis mul on nuorempii kavereita lähel mun  himaa ni meijän luokan kaikki se halveksunta siis pelkkä se tapa kun ne kattoo mua jos mä mainitsen jtn. niist frendeist.